Missään ei ole mitään järkeä.

Vajoan sängylle karkuun tätä päivää. Näen kuinka aurinko paistaa iloisesti ikkunasta, mä en ole iloinen siitä. Kun hiutaleet koskettivat maata, se tuntui paremmalta. Toivo otti mua kädestä kiinni kuin omaa lastaan. Lumen sulettua se irrottaa otteen, se tahtoo, että jo menet. Kaikki tahtovat ja olen pettänyt kaikki kun en mennyt. Minä jään yksin itkemään, ettekä te huomaa kuinka mua pelottaa. Varjo koskettaa mua taas ja mä olen pian mennyttä. Se tahtoo viedä mut maahan varjojen, pois elämänpolulta. Mä olen suostunut ja perääntynyt. Yrittänyt selvitä, yrittänyt kuolla. Eikä missään ole järkeä. Tahdon nukkua pahan olon pois. Unikin vie mut junamatkalle. Ette tiedäkkään kuinka pelkään ja rakastan sitä tunnetta yhtä aikaa. Peilikuva on hirveä, mutta en jaksa välittää vaikka pitäisi. En jaksa enää välittää mistään. Viimein huomaan kuinka kyyneleet tulevat eläviksi ihollani. Hautaudun syvemmellä peiton uumeniin. Niin kuin muka pelko menisi pois. Ja mä leikin eläväni, tunnen sen kivun vaan. Minua pelottaa.

Näin kirjoitin aamulla kun luulin olevani tulossa kipeäksi. Syy olikin se kun olin syönyt muka liian vähän. Kirjoitan myöhemmin loppu päivästä. Voin sanoa, että mulla on ollut hirveä päivä...