Kun mä yritin taas kuolla.

Nousen sängystä kello on n. 13:20 kun lähden osastolta salamyhkäisesti sanomatta mitään. Kävelen hoitajan ohi nopeasti. Ehkä se ei nähnyt minua, ei ainakaan kysynyt mitään. Lähen pyörällä kaupunkiin kohti juna-asemaa. En ole katsonut juna-aikatauluja etukäteen, en ehtinyt. Katson aikataulut, 3 tuntia junan lähtöön. No kulutan sen ajan kaupungissa. Avaan koneen asemalla istuessani ja laitan "hyvästi -viestin" terapeutille. Kirjoitan perään runonkin:

Mun täytyy nyt lentää, jättää kaikki taa

Vaikka tällä surua aikaan saa

Siivet on rikki, en voi siis elämässä lentää

Ei silloin voi hetkeäkään kivutta elää

Pieni tyttö jättää kaiken kauniin

Kyyneliin niin särkyviin

Askeleet vie nyt pimeään

Enkä enää valoa nää

Reunalta kun katson vielä hetken maailmaa

Hyvästelen kaiken ja jätän taa

Nyt viimeiset kyyneleet mä itken

Kun täältä viimein lähden

Rakkaat mä jätän teille iltatähden

Ja lupaan etten teidän sydämistä pois lähde

Lähden kohti kauppaa kuluttamaan aikaa. Kassalla olen ihan muissa maailmoissa, sanon moi vaikken tarkoita sitä. Tahdon jo kuolla. Saan puhelun, se ei ole terapeutti niin kuin olisin halunnut. Seuraava paikka on toinen kauppa josta ostan hautakynttilän. Vien sen pikkuveljen haudalle, en edes itke kun kerron ksikki asiani hautakiven luona. Kerron mitä aion tehdö ja pyydän anteeksi, siihen meni puolituntia. Kirjoitan muutaman viestin kaverille kun se kysyy miksen ole tullut DKT:hen (terapiaan). Lähden haudalta ja katson kännykkää, ei vieläkän soittoa. Olen kaupungissa ja on vieläkin aikaa. Kierrän vaatekauppoja huvikseni. Nään poliisi auton ja luulen, että se on minä jota haetaan. Mua alkaa hieman pelottaa kun kello lähestyy junan lähtöaikaa.

Menen takaisin asemalle ja istun odottamaan vuoronumeron kanssa, että saisin ostettua lipun. Lähetän viestin: hyvästi kaverille. Se soittaa ja mä kerron missä oon. Kaksi numeroa niin tulee mun vuoro ostaa lippu. Puhelin soi taas, en tiedä numeroa, mutta vastaan. Se on terapeutti DKT:stä, joka kysyy missä oon. 
"Hän sanoi, että sulla on paha tilanne". 
Terapeutti sanoi, että tulee hakemaan mut kesken ryhmäterapian. Mä en tahdo suostua, mutta sitten päätän sanoa itselleni 
*okei, jos mä en kuole tänään* 
Odotan autoa pihalla, mä olen pettynyt. Mut haetaan ja mä selviän taas. 

Nyt olen taas tässä ja suunnittelen. Miksen mä saa lopettaa. 
*Et saa lopettaa ennen kuin olet kuollut* 
Taas päiviä, niitä ei ole monta. Huomenna nään kai omaa terapeuttia (ryhmän terapeutti lupas soittaa). Mitähän sekin ajattelee. Mua hävettää, kun en vieläkään kuollut. 

"Älä lähde enää tänään osastolta minnekkään."

Mä en vastaa.

Mutta tiedän, etten lähde.