Uusi alku kuoleman pelossa.

Tämä on siis mun uusi blogi, yhdestä syystä (mainitsin vanhassa blogissa). Ulkoasu vähän vaihtelee, kun en osaa vielä päättää. Rankka päivä takana. Mä olen itkenyt, halunnut kuolla. En ole nauranut tänään kertaakaan, kun taas eilen huomattavasti enemmän. 

Ilta tuo mukanaan kuoleman, se tahtoo satuttaa. Se tahtoo mulle pahaa. Mua pelottaa, mä olen yksin tässä huoneessa, kohta alan taas suunnitella. Mä olen nyt päivässä -3. Kolme päivää sitten mun piti kuolla, mutta tässä minä olen, vieläkin hengissä. Kuinka monta miinus-päivää vielä, koska mä kuolen, vai selviydynkö? Onko minusta selviytymään? Voinko lentää yhdellä siivellä turvaan, onko olemassa edes turvaa? Onko sellaista paikkaa missä on hyvä olla? Vielä hauras on siipeni, mä en osaa edes lentää. Korjaanko paloja turhaan, jos kuitenkin kuolen? Mä tahdon toisaalta elää ja toisaalta kuolla. Kuolema olisi helpompi, liian helppo, surkean ihmisen valinta, niin kuin minä. Kuolema houkuttelee mua kanssaan pimeään, mä en ole valonlapsi, mä kannan pimeydenviittaa harteillani. Kuopan pohjalta vie tie kuolemaan, mutta myös elämäänkin. Elämänpolku on raskas, mutta mä yritän sitä vielä niin kauan kuin se kertoo, että mun miinuspäivät loppuu. 

"Elämä on varjoa ja valoa

Joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkunkaulukset kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä"

Ja mikä tärkeintä vain tietääksemme yksi elämä!

Milloin tulee se päivä kun ei satu?

Viikonlopun olen ollut osastolla... Mua ei voi päästää yksin mihinkään, hoitajan kanssakin kauppaan. Mä haluan edelleen kuolla, mä mietin sitä. Kävelin raiteiden yli kaupunkiin ja toivoin kuolevani. Milloin kaikesta on tullut näin epätoivoista? Huomenna aloitetaan uusi lääke, ehkä se auttaa epävakauteen. Vaikka siihen ei ole olemassa lääkettä. Olisi vaan parempi ilman lääkkeitä... 

Nyt istun näiden neljän seinän sisällä ja odotan puhelua, jos pääsisin kotiin päiväksi, en tiedä edes haluanko. Aurinko elää ikkuna takana ja minä olen puolikuolleena täällä sisällä. Kaunis vankila täynnä sekavia ihmisiä, minä pelkään täällä. En ole nukkunut hyvin, olen nähnyt vain ihmisten katseita käytävillä, syönyt lautasen tyhjäksi, vaikka ei huvita edes syödä. Pelkään kuolemaa ja rakastan, se on minun ystäväni niin kuin säkin sanot mulle. Mua houkuttaa, ehkä pian tulee uusi päivä. Nyt saan hetken levähtää, ehkä hetken elää kunnes se tulee taas ja ottaa musta otteen. Mä olen vietävissä, olen laiva aalloilla, myrskyssä. Aallot upottaa mut pohjaan, täältä ei pääse koskaan. Vaikka meri tyyntyisi hetkeksi, vaikka laiva ei enää keikkuisi. Minä olen silti tässä ja vain odotan omaa kuolemaani. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon, kuukausiin ja vuosiin. Minä vain odotan, enkä osaa elää. Pelko peittää minut kokonaan, se vie mua kohti satamaa. Onko se elämä vai kuolema, minä en tiedä...