En anna kenenkään ymmärtää
Minä kuljen meriä
Kuljen aallokossa vastavirtaan
Aallot hakkaavat vasten kasvoja, mä olen väsynyt
Mä olen niin yksin, sisälläni myrskyää
Aallot eivät jätä mua rauhaan, eivät hetkeksikään
Ne jatkavat vaan elämäänsä ja kuolevat osuessaan rantaan
Mutta ne syntyvät aina uudelleen jostain kaukaa
"Hän huutaa vastatuuleen
vaikka myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan
soutaa vastavirtaan
veneensä vieden koskeen kuohuvaan."
Niiden ei tarvi elää, kestää tuskaa
Ne saavat liikkua elottomina tuulessa ja paiskatua rantaan tuntematta yhtään kipua
Minä koen kipua hetki hetkeltä
Kyyneleet virtaavat mustina, ne värjäävät vedenkin mustaksi
Ei minun pitäisi itkeä yksinäisyyttäni
Minun pitäisi olla vahva niin kuin aina
Lopetan kyyneleet kuin seinään, enhän mä ansaitse niitäkään
En ainsaitse parempaa oloa, ansaitsen kaiken tuskan
Vastavirtaan mä kuljen taas, niin kuin olen oikeastaan aina kulkenut
Olen tottunut kipuun ja oppinut melkein rakastamaan sitä
Silti se tuntuu joka kerta pahalta kun se heittää mut aaltoihin
Kun se upottaa mut pohjaan nauraen
En silti voisi kuvitella elämääni ilman epävakaata
Ei minua silloin olisi jos olisi vaan tyyntä kokoajan
Aallot ovat kauniita, samoin myrsky
Olen myrskyn sydämessä ja silloin mä tunnen olevani kotona
Kaikessa tässä kivussa, jota kukaan ei ymmärrä
En anna myrskyn laantua, aaltojen kadota
Annan niiden elää, annan itseni elää yhä tätä elämää
Kun kipu tuntu kodilta
Mä jään vastavirtaan, mutta mä jään eloon
Vaikka en sitä aina toivonutkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti