Makaan peiton alla ja odotan kuolemaa
Jos se tulisi ja hakisi mut pois
Mä vihaan tätä surkeaa tyttöä, ei ole muuta sanaa kuin surkea
En onnistu, musta ei tule keijukaista, vaikka halusisin
Mä tuijotan tätä kuvaa peilistä
Kuolleet kasvot, jotka huutaa ruokaa
Mä en vastaa niihin pyyntöihin
Kaikkialla näkyy kaunista, jota minä en ole
Mä en jaksa nähdä sitä kauneutta enää, mulla ei ole voimaa siihen
Mä lakastun, kuin kukka syksyn alussa, vaikka piti olla kevät
Ulkokuorta mä vaan katson, vaikka sisältä oon hajalla
Eikä kukaan nää miten hajalla, en edes mä itse
Kun se ei jaksanutkaan lentää, kun se ei jaksanutkaan elää
Se perhonen on niin hauras ja tahtoo yhä hauraammaksi
Perhonen on nähnyt kevään, muttei tahdo nähdä enää mitään
Ei se tahdo tuntea kesän lämpöä, ei sen kylmyyttä luisessa vartalossa
Se tahtoo sulkea silmät pahalta, se tahtoo nähdä sen pahuuden
Kulkea sitä kohti ja hävitä viimein näkyvistä
Tuulessa on niin vaikeaa lentää, onko siinä edes järkeä
Kaikki menee kuitenkin pieleen
Mä katson kuvaa peilistä, se ei anna mulle armoa
Se kertoo vaan virheet, kaikki, liian paljon
Pieni perhonen tahtoo itkeä, se ei kelpaa itselleen eikä kellekkään muulle
Kesä on tulossa, mutta se ei enää nää sinne asti
Se on yksin
Yksin tuulessa, eikä kukaan nää tätä tuskaa
Vaikka näkisikin niin ei ymmärtäisi
Mä en enää jaksa, mä mietin taas vaan kuolemaa
Tätä kuinka tää vie mut pois
Ja päivä päivätä mä haalistun
Perhonen kadottaa siipensä
Hyppää, eikä pysty enää lentämään
Kaiken piti olla alussa, mutta mä nään enää lopun
Mun piti jaksaa, mun piti olla vahva
Mutta huomaan taas olevani heikko
Mä putoan, enkä tiedä miten lennetään
Onko tän päässä kuolema, vai opettaako joku mut äkkiä lentämään
Mä en osaa pyytää apua
Mä jään yksin tähän maailmaan
Lentämään kunnes en enää jaksa metriäkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti