Etkö kuule kuinka mä veden alta huudan?

Etkö kuule kuinka mä veden alta huudan
Sen surullisen pienen laulun, ehkä hieman kauniinkin
Minä katson siihen vedenalaiseen taikapeiliin, joka näyttää mut kokonaan
Mä en kelpaa
Se peili näyttää mun kaikki virheet, eikä mitään kaunista
Mä viskaan sen vasten kiveä, mutta se ei tule edes säröille
Viskaan sen uudestaan ja se hajoaa tuhansiksi paloiksi veden pohjaan
Se vie kuvajaiseni mukanaan pohjaan asti
Mun ei tarvi nähdä enempää kuinka epäonnistunut olenkaan
Mä uin pohjassa ja näen lisää peilejä
Mä huomaan olevani talossa, joka on täynnä peilejä
Kaikki yhtä arvioivina mua kohtaan
Mä en kelpaa niille
Mä huudan siellä veden alla niin, että happi loppuu
Mä en kestä niitä satoja kuvaisia, jotka heijastuu peilien pinnasta
Särjen peilin toisensa perään vasten kalliota, mutta aina kun särjen yhden ilmestyy toinen tilalle
Mä en pääse niistä eroon, en tästä todellisuudesta miten hirveä olenkaan
Tyttö ui pohjaan, syvälle, eikä tahdo nousta pintaan muiden arvioitavaksi
Pohjassa on pimeää ja mä pelkään
Mä olen yksin siinä korallien seassa
Mä kuuntelen sen lauluan kaikua, kuinka se kaikuu kalliosta
Silti se ei tavoita ketään, koska en niin tahdo
Tyttö on yksin, niin kuin toivoikin
Kukaan ei määrää, niin kuin tahdoitkin
Mä olen täällä pohjassa ja pian peilit löytävät tiensä tännekkin
Mä en ole turvassa itseltäni missään
Nään kuinka nuo peilien sirpaleet vajoavat pohjaan
Ja juuri ennen kuin ne putoavat mä nappaan ne käsiini
Ja joku päivä mä kasaan ne taas ehjiksi ja huomaan, että siitä kuvasta on tullut kaunis