Milloin tulee se päivä kun ei satu?

Viikonlopun olen ollut osastolla... Mua ei voi päästää yksin mihinkään, hoitajan kanssakin kauppaan. Mä haluan edelleen kuolla, mä mietin sitä. Kävelin raiteiden yli kaupunkiin ja toivoin kuolevani. Milloin kaikesta on tullut näin epätoivoista? Huomenna aloitetaan uusi lääke, ehkä se auttaa epävakauteen. Vaikka siihen ei ole olemassa lääkettä. Olisi vaan parempi ilman lääkkeitä... 

Nyt istun näiden neljän seinän sisällä ja odotan puhelua, jos pääsisin kotiin päiväksi, en tiedä edes haluanko. Aurinko elää ikkuna takana ja minä olen puolikuolleena täällä sisällä. Kaunis vankila täynnä sekavia ihmisiä, minä pelkään täällä. En ole nukkunut hyvin, olen nähnyt vain ihmisten katseita käytävillä, syönyt lautasen tyhjäksi, vaikka ei huvita edes syödä. Pelkään kuolemaa ja rakastan, se on minun ystäväni niin kuin säkin sanot mulle. Mua houkuttaa, ehkä pian tulee uusi päivä. Nyt saan hetken levähtää, ehkä hetken elää kunnes se tulee taas ja ottaa musta otteen. Mä olen vietävissä, olen laiva aalloilla, myrskyssä. Aallot upottaa mut pohjaan, täältä ei pääse koskaan. Vaikka meri tyyntyisi hetkeksi, vaikka laiva ei enää keikkuisi. Minä olen silti tässä ja vain odotan omaa kuolemaani. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon, kuukausiin ja vuosiin. Minä vain odotan, enkä osaa elää. Pelko peittää minut kokonaan, se vie mua kohti satamaa. Onko se elämä vai kuolema, minä en tiedä...