Sun täytyy olla laiha ja kaunis, jotta voit elää.

Kolmen viikon tauon jälkeen se tapahtui. Mä oksensin lounaan ja päivällisen. Lounaalla söin mantelikalapalan ja päivällisellä puuroa. En meinannut löytää enää mun "vanhaa" ruuantyhjennyyspaikkaa. Onneksi löysin. Än yy tee nyt se alkaa, nimittäin laihdutus. Alan taas syömään vain aamu- ja iltapalan. Siis kaksi jugurttia päivässä ja tavoitteena on ettei mitään muuta (ei varmasti alussa onnistu). Nyt alkaa tää kausi vielä kuolemasuunnitelmien rinnalle. Kuinka mä jaksan? Mutta enhän mä voi valita. Huomisesta päivästä tulee varmasti rankka syömisien vähennysten ja kuolema-ajatuksen takia. Ensimmäinen syömismuutos päivä on keholle rankin. Mutta musta tulee viimein laiha, kaunis. Ehkä sitten saan elää, ehkä sitten kelpaan viimein tähän elämään. 

En tiedä menenkö kotiin viikonlopuksi. Siellä pitäisi kuitenkin syödä. Mitä ne sanoo huomenna osastolla kun en istukkaan enää pöytään. Mutta mä en voi, enkä halua. Mä haluan laihtua, enkä oksentaa. Ymmärtääkö ne, vai alkaako taas valitus? Mutta kai mä saan itse päättää elämästäni. Ehkä nyt onnistun ja se joku antaa mun elää.

Kun mä yritin taas kuolla.

Nousen sängystä kello on n. 13:20 kun lähden osastolta salamyhkäisesti sanomatta mitään. Kävelen hoitajan ohi nopeasti. Ehkä se ei nähnyt minua, ei ainakaan kysynyt mitään. Lähen pyörällä kaupunkiin kohti juna-asemaa. En ole katsonut juna-aikatauluja etukäteen, en ehtinyt. Katson aikataulut, 3 tuntia junan lähtöön. No kulutan sen ajan kaupungissa. Avaan koneen asemalla istuessani ja laitan "hyvästi -viestin" terapeutille. Kirjoitan perään runonkin:

Mun täytyy nyt lentää, jättää kaikki taa

Vaikka tällä surua aikaan saa

Siivet on rikki, en voi siis elämässä lentää

Ei silloin voi hetkeäkään kivutta elää

Pieni tyttö jättää kaiken kauniin

Kyyneliin niin särkyviin

Askeleet vie nyt pimeään

Enkä enää valoa nää

Reunalta kun katson vielä hetken maailmaa

Hyvästelen kaiken ja jätän taa

Nyt viimeiset kyyneleet mä itken

Kun täältä viimein lähden

Rakkaat mä jätän teille iltatähden

Ja lupaan etten teidän sydämistä pois lähde

Lähden kohti kauppaa kuluttamaan aikaa. Kassalla olen ihan muissa maailmoissa, sanon moi vaikken tarkoita sitä. Tahdon jo kuolla. Saan puhelun, se ei ole terapeutti niin kuin olisin halunnut. Seuraava paikka on toinen kauppa josta ostan hautakynttilän. Vien sen pikkuveljen haudalle, en edes itke kun kerron ksikki asiani hautakiven luona. Kerron mitä aion tehdö ja pyydän anteeksi, siihen meni puolituntia. Kirjoitan muutaman viestin kaverille kun se kysyy miksen ole tullut DKT:hen (terapiaan). Lähden haudalta ja katson kännykkää, ei vieläkän soittoa. Olen kaupungissa ja on vieläkin aikaa. Kierrän vaatekauppoja huvikseni. Nään poliisi auton ja luulen, että se on minä jota haetaan. Mua alkaa hieman pelottaa kun kello lähestyy junan lähtöaikaa.

Menen takaisin asemalle ja istun odottamaan vuoronumeron kanssa, että saisin ostettua lipun. Lähetän viestin: hyvästi kaverille. Se soittaa ja mä kerron missä oon. Kaksi numeroa niin tulee mun vuoro ostaa lippu. Puhelin soi taas, en tiedä numeroa, mutta vastaan. Se on terapeutti DKT:stä, joka kysyy missä oon. 
"Hän sanoi, että sulla on paha tilanne". 
Terapeutti sanoi, että tulee hakemaan mut kesken ryhmäterapian. Mä en tahdo suostua, mutta sitten päätän sanoa itselleni 
*okei, jos mä en kuole tänään* 
Odotan autoa pihalla, mä olen pettynyt. Mut haetaan ja mä selviän taas. 

Nyt olen taas tässä ja suunnittelen. Miksen mä saa lopettaa. 
*Et saa lopettaa ennen kuin olet kuollut* 
Taas päiviä, niitä ei ole monta. Huomenna nään kai omaa terapeuttia (ryhmän terapeutti lupas soittaa). Mitähän sekin ajattelee. Mua hävettää, kun en vieläkään kuollut. 

"Älä lähde enää tänään osastolta minnekkään."

Mä en vastaa.

Mutta tiedän, etten lähde.

Missään ei ole mitään järkeä.

Vajoan sängylle karkuun tätä päivää. Näen kuinka aurinko paistaa iloisesti ikkunasta, mä en ole iloinen siitä. Kun hiutaleet koskettivat maata, se tuntui paremmalta. Toivo otti mua kädestä kiinni kuin omaa lastaan. Lumen sulettua se irrottaa otteen, se tahtoo, että jo menet. Kaikki tahtovat ja olen pettänyt kaikki kun en mennyt. Minä jään yksin itkemään, ettekä te huomaa kuinka mua pelottaa. Varjo koskettaa mua taas ja mä olen pian mennyttä. Se tahtoo viedä mut maahan varjojen, pois elämänpolulta. Mä olen suostunut ja perääntynyt. Yrittänyt selvitä, yrittänyt kuolla. Eikä missään ole järkeä. Tahdon nukkua pahan olon pois. Unikin vie mut junamatkalle. Ette tiedäkkään kuinka pelkään ja rakastan sitä tunnetta yhtä aikaa. Peilikuva on hirveä, mutta en jaksa välittää vaikka pitäisi. En jaksa enää välittää mistään. Viimein huomaan kuinka kyyneleet tulevat eläviksi ihollani. Hautaudun syvemmellä peiton uumeniin. Niin kuin muka pelko menisi pois. Ja mä leikin eläväni, tunnen sen kivun vaan. Minua pelottaa.

Näin kirjoitin aamulla kun luulin olevani tulossa kipeäksi. Syy olikin se kun olin syönyt muka liian vähän. Kirjoitan myöhemmin loppu päivästä. Voin sanoa, että mulla on ollut hirveä päivä...